torstai 22. joulukuuta 2016

Eleanor & Park - Rainbow Rowell

Nimi: Eleanor & Park
Kirjailija: Rainbow Rowell
Kustantaja: St. Martin Griffin
Julkaisuvuosi: 2013
Sivuja: 336 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Two misfits. One extraordinary love.
      Eleanor... Red hair, wrong clothes. Standing behind him until he turns his head. Lying beside him until he wakes up. Making everyone else seem drabber and flatter and never good enough... Eleanor.
      Park... He knows she'll love a song before he plays it for her. He laughs at her jokes before she ever gets to the punch line. There's a place on his chest, just below his throat, that makes her want to keep promises... Park.
      Set over the course of one school year, this is the story of two star-crossed sixteen-year-olds—smart enough to know that first love almost never lasts, but brave and desperate enough to try.

Ajatukseni: Voi Eleanor & Park... Aw, tämä oli todellakin lukemisen arvoinen kirja.

Eletään kultaista 80-lukua, kun kaksi hyvin epätodennäköistä nuorta tapaavat koulubussissa ja muodostavat ystävyyden, joka muuttuu pian myös rakkaudeksi. Park on korealais-amerikkalainen nuori, joka lukee sarjakuvia, harratsaa karatea ja tietää olevansa pettymys isälleen. Eleanor on punatukkainen, isokokoinen tyttö, joka tulee hyvin rikkinäisestä perheestä ja köyhästä kodista. Heidän tarinansa alkaa sarjakuvan lukemisesta, joka kehittyy pian musiikin kuunteluun, sitten käsien hipaisuksi ja vielä niin paljon enemmäksi.

Minun täytyy myöntää, että Rainbow Rowell on kirjailija, johon minulla ei ole mitään intressiä. Luin Fangirlin ja silloin se oli ihan riemastuttava coming-of-age-tarina ja Eleanor & Park on oikeastaan ainoa hänen teoksistaan, joka minua oikeasti kiinnosti. Loput taasen? Eeeeh, ei juurikaan innosta.

Mutta Eleanor & Park. Enpä olisi osannut odottaa tykkääväni tästä niin paljon. Hypetys tämän kirjan ympärillä on ollut kovaa ja ihan suomennettunakin teos löytyy. Ja hyvä niin, koska E&P ansaitsee sen ihan täysin. Kyseessä ei ole edes pelkästään mikään teinien rakkaustarina, vaan myös kasvutarina, jossa kaksi hyvin epätodennäköistä nuorta rohkaistuvat toistensa seurassa.

En osaa sanoa, missä vaiheessa olin investoitunut tarinaan niin tiiviisti, että olin yhtäkkiä hyvin tunteellinen. Eleanor ja Park olivat molemmat niin hyviä hahmoja rasittavine ja hauskoine puolineen kaikkineen. Molemmat kamppailevat omien ongelmiensa kanssa, jotka ovat luonteiltaan hyvin erilaisia: Eleanor elää rikkinäisessä kodissa rikkinäisen äitinsä, pikkusisarusten sekä kammottavan isäpuolen kanssa, kun taas Park ei koe olevansa riittävän hyvä isälleen. Park on kiinnostunut sarjakuvista eikä osaa ajaa manuaalivaihteista autoa. Eleanor on punatukkainen, isokokoinen ja pukeutuu hyvin kummallisesti eikä sovi oikein mihinkään joukkoon. Park, puoliksi korealainen, haluaisi vain hävitä väkijoukkoon eikä erottua joukosta.

Kerronta vaihtelee Eleanorin ja Parkin välillä, mikä avasi hahmoja paljon enemmän kuin jos vain toisen hahmon näkökulmasta tarina olisi kerrottu. Oli niin sydäntä lämmittävää lukea näiden kahden hitaasti kasvavia tunteita ja kuinka he lopulta näkivät toisensa niin vahvasti, vaikka itsestä eivät paljoakaan kyenneet ajattelemaan. Heidän äänensä täydensi toisiaan kauniisti.

Aaaaa loppu oli niin... Oikeasti! Angst! En ole tyytymätön, mutta koen, että Eleanor ja Park ansaitsevat jotain muuta. Jotain enemmän. Minulla on ihan hullun ristiriitainen olo. Epilogi? Jatko-osa? Jotain?

https://images.gr-assets.com/hostedimages/1447411178ra/17002553.gif

Tykkäsin Eleanorista & Parkista paljon. Rainbow Rowell on minulle hyvin yhdentekevä kirjailija, mutta E&P? Niin hyvä.

Lukunäyte: Chapter 8, Park
She was reading his comics.
      At first Park thought he was imagining it. He kept getting this feeling that she was looking at him, but whenever he looked over at her, her face was down.
      He finally realized that she was staring at his lap. Not in a gross way. She was looking at his comics – he could see her eyes moving.
      Park didn’t know that anyone with red hair could have brown eyes. (He didn’t know that anyone could have hair that red. Or skin that white.) The new girl’s eyes were darker than his mom’s, really dark, almost like holes in her face.
      That made it sound bad, but it wasn’t. It might even be the best thing about her. It kind of reminded Park of the way artists draw Jean Grey sometimes when she’s using her telepathy, with her eyes all blacked out and alien.
      Today the girl was wearing a giant men’s shirt with seashells all over it. The collar must have been really big, like disco-big, because she’d cut it, and it was fraying. She had a man’s necktie wrapped around her ponytail like a big polyester ribbon. She looked ridiculous.
      And she was looking at his comics.
      Park felt like he should say something to her. He always felt like he should say something to her, even if it was just ‘hello’ or ‘excuse me.’ But he’d gone too long without saying anything since the first time he’d cursed at her, and now it was all just irrevocably weird. For an hour a day. Thirty minutes on the way to school, thirty minutes back.
      Park didn’t say anything. He just held his comics open wider and turned the pages more slowly.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa mietteesi!