sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita - Lafcadio Hearn

Nimi: Intohimon karma: Japanin kummitustarinoita
Kirjailija: Lafcadio Hearn
Kääntäjä: Juhani Lompolo
Julkaisuvuosi: 2003, Orienta
Sivuja: 160 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆ 

Takakannesta: KYLMIÄ VÄREITÄ! Mihin ja miten katosivat kuolleitten ruumiit pienessä japanilaisessa vuoristokylässä? Mikä oli todellisuudessa kaunis nuori neito, joka houkutteli Chugoro-samurain vetiseen maailmaan, aaltojen alle? Pystyikö miekalla teloitetun miehen pää puremaan kiveä, kuten pään omistaja ennen tappavaa iskua uhosi? Kenelle esiintyi sokea biwansoittaja Hoichi keskiyöllä sateessa hautausmaalla? Mitä teki Yuki-Onna, kumartuessaan nuoren puunhakkaajan ylle henki jäätä hyytäen? Miten nuori samurai onnistui torjumaan kuolleen tytön häntä kohtaan osoittaman intohimon, vai onnistuiko?
      Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joitten esittäminen jo sinällään herättää ikäviä vavistuksia, puhumattakaan sitten Lafcadio Hearnin tarjoamien tarinoitten antamista, usein kauhuntäyteisistä vastauksista.
      Näissä tarinoissa liikkuvat riivaajat, pirut ja maahiset, ja pahat henget tulevat kiusaamaan eläviä ihmisiä hahmoissa, joita pahaa-aavistamaton ei kykene kuvittelemaankaan.
      Nämä ovat myös klassillisia Japanin rikkaaseen kirjallisuusperinteeseen kuuluvia kertomuksia, joita on syytä lukea jos haluaa selkäpiin kylmistä väreistä saada vilvoitusta helteeseen.
      Lapsille näitä ei suositella iltasaduiksi, eikä aikuisillekaan muuten kuin että valot palavat ja ovet ovat tiukasti kiinni! 

Ajatukseni: En pahemmin perusta novelleista, mutta nähtyäni tämän kirjan kirjastossa uteliaisuuteni heräsi. Japanilainen kulttuuri taruineen ja tarinoineen on hurjan kiinnostavaa ja kauhua rakastavana ihmisenä päätin ottaa selvää, millaisia kummitustarinoita tässä tarjoillaan.

No, nämä eivät nyt ole kauhutarinoita, ainakaan siinä merkityksessä, mitä odotin. Tämä kirja koostuu kahdestakymmenestäneljästä lyhyestä kertomuksesta, joista jokainen kertoo yliluonnollisen tarinan kostavista entisistä rakastetuista, saavutetuista rakkauksista, kostavista kuolleiden hengistä ja muutaman oikein hupaisan kertomuksen oikeudesta, vääryydestä ja haudan takaisista lupauksista.

Nämä lyhyet kertomukset ovat perinteisiä tarinoita, joita on kerrottu satojen vuosien ajan ja kuuluvat japanilaiseen kulttuuriin ja kirjallisuusperinteeseen. Kun pari ensimmäistä kertomusta luin huomasin pettyneeni, sillä nämä eivät olleetkaan Slendermanin tai Bloody Maryn kaltaisia urbaanilegendoja, aidosti pelkoa herättäviä tarinoita. Kirja päätyikin siis pariksi kuukaudeksi keskeneräisenä pöydän reunalle, kunnes tänään päätin suoriutua lopuista tarinoista.

Kun keskityin tarinoihin avoimin mielin ja otin tarinat vastaan sellaisina kuin ne olivat, huomasin jopa nauttivani osasta näistä. Huomasin muutaman tarinan olevan aidosti kiehtovia ja jopa surullisia – pidin niistä. En voi sanoa, että tässä kirjassa olisi ollut varsinaisia helmiä tai huteja, koska niiden asema ei ole ihan sellainen. En muutenkaan oikein katso voivani arvostella tarinoita yksilön sisällön vuoksi, joten arvostelen tätä kirjaa kokonaisuutena.

Lafcadio Hearnin elämäntarina on hyvin mielenkiintoinen. Hän syntyi alun perin Kreikassa vuonna 1850 ja muutti 1980 Japaniin. Hän sai Japanin kansalaisuuden vuonna 1896 ja otti käyttöönsä japaninkielisen nimen, Koizumi Yamunon. Hearn oli vahvasti kiinnostunut japanilaisista kummitustarinoista ja omituisista kertomuksista, joita maan vaihderikkaasta ja värikkäästä kirjallisuushistoriasta löytyy roppakaupalla. Hearn kirjoitti elämänsä aikana useamman kokoelmateoksen japanilaisista tarinoista. Hearn ehti työskennellä myös journalistina ja opettaa Tokiossa yliopistotasolla, ja alkoi tehdä todella loistokasta uraa, mutta kuoli ennenaikaisesti vuonna 1904. Tämän kirjan kokosi itse asiassa kääntäjä Juhani Lompolo hajanaisista Hearnin keräämistä tarinoista, joten tämä kirja on periaatteessa alkuperäisversio.

Kokonaisuutena tämä kirja viehätti minua ja kun aloin oikeasti kunnolla lukea, suoriuduin tästä parissa tunnissa. Pelottaviksi en näitä tarinoita lähde sanomaan tai luokittelisi kauhuksi, enkä sen puoleen usko kenenkään menettävän yöuniaan näitä lukiessa. Ainoastaan näitä sivuja koristavat nō-teatterinaamiot saattavat saada kylmiä väreitä aikaan. Tekstissä oli aika paljon kaikenlaisia virheitä, jotka välillä pistivät kovastikin silmiin ja jotka olisi kunnollisella oikoluvulla voitu helposti korjata. Vähän harva oikolukusiivilä on ilmeisesti ollut tämän kirjan kanssa käytössä.

Älä siis lue tätä odottaen kauhutarinoita Kaunan hengessä, koska silloin tulet pettymään. Suosittelen joskus kuitenkin tämän katsastamaan, mikäli perinteiset japanilaiset kummitustarinat kiinnostavat.

Tällä kirjalla kuittaan kirjabingon ruudun Alle 200 sivua. 

Lukunäyte: Furisode, sivu 13
Äskettäin kun kuljin pientä, pääasiassa vanhojen tavaroitten kauppiaitten asuttamaa katua huomasin yhde kaupan ulkopuolella riippumassa furisoden eli pitkähihaisen viitan, joka väriltään oli murasaki- nimellä tunnettua syvänpunaista. Viitta oli sellainen, että sitä olisi voinut käyttää korkea-arvoinen nainen Tokugawan ajalla. Pysähdyin katsomaan sen viittä vaakunamerkkiä (mon) ja mieleeni palasi legenda samanlaisesta viitasta, jonka sanottiin kerran aiheuttaneen Yedon tuhoutumiseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jaa mietteesi!